Kunpa punaiset olisivat voittaneet kansalaissodan! Kunpa Espanjaan ei olisi tullut Francoa!

Ehkä meidän ei olisi pitänyt "mennä avaruuteen".

Paljon olisi saanut jäädä tekemättä!

Katsokaa orangutangia, oranki on viisas.

Read that again.

Minulla on samanlainen olo hieman eri tavalla. Koen, että universumi heiluttaa Kördeä aivan nenäni edessä. Melkein saan hänet, mutta en kuitenkaan.

Ote lipeää aina.

Tuntuu, että minulle annetaan vain pieniä murusia isosta onnesta, ja niitäkin satunnaisesti. Keräilen noita hetkiä ja yritän uskotella itselleni, että se riittää. Uskottelen, että minun kuuluukin elää vain tässä hetkessä, koska kaikki hyvä voidaan ottaa ja otetaan minulta pois.

On siis ajanhukkaa suunnitella tulevaa. Ehkä en ansaitse kestävää onnea. Tai sitten maksan jotain karmavelkaa koko elämäni.

Kahdeksan kuukautta Körden vaikutuspiirissä on tehnyt sen, että olen alkanut epäillä itseäni ja omia kokemuksiani.

Mitä jos Körde onkin normaali ja minä olen se epävakaa sekopää, joka aiheuttaa kaiken draaman?

Tiedän, että minussa on epävakaata ja vaativaa persoonallisuutta. Olen todella ailahteleva. Tunteet ja hormonit vievät minua sata-nolla. Minua on sanottu vaikeaksi ja draamanhakuiseksi, minkä myös allekirjoitan en täysin, mutta osittain. Ja olen elänyt melkein koko elämäni yksin.

Onko ihme, jos kaikki suhdeyritykseni ovat katastrofeja?

Sunnuntaina lähden vuorokaudeksi Körden seuraksi, kun hän on työreissussa toisessa kaupungissa. Mietin ehdotusta reilun päivän ja laitoin omat työkuvioni jälleen kerran uusiksi, että voin lähteä reissuun. Silti sain kuittailua siitä, miten en koskaan vaan heittäydy ja lähde saman tien juttuihin mukaan.

En haluaisi hieroa työtäni Körden naamaan yhtään sen enempää kuin on pakko, mutta tosiaan, kyllähän tässä molemmat tekevät töitä. Ei vain Körde. Tarkoitan, että ihan kaikkea ei voi kuitata sillä, että minä en koskaan tee spontaanisti mitään.

Sanoin Kördelle äsken, että kun laitat minut samalla sekunnilla päättämään jotain, se on sama kuin hänen pitäisi harkita jotain asiaa vaikka edes muutama tunti. Ei vitussa tapahdu koskaan, mies vastasi.

Vielä muutama kuukausi sitten olin huolissani, kun Körde sanoi, etten sovi hänen maailmaansa. Otin sen niin, että minun täytyy muuttua, että hän voisi olla kanssani. Pikkuhiljaa olen alkanut tajuta, että ei ole pelkästään kyse siitä, sovinko minä Körden elämään, vaan sopiiko hän minun.

Haluanko oikeasti miehen, johon en voi luottaa ja jonka seurassa epäilen jatkuvasti itseäni? Muista pikkujutuista puhumattakaan.

Mutta. Sunnuntaina aivot narikkaan edes hetkeksi.